Luojan kiitos muutto ja kansanedustajaehdokkuus vievät kaiken sen ylimääräisen ajan, joka kolmen lapsen kokopäivätyössä käyvän äidin arjessa voi olla. En ole ehtinyt syventyä pelottaviin painajaismaisiin pelkoihin maksametsastaaseista, keuhkoissani mahdollisesti kasvavista suurista etäpesäkkeistä tai luustolevinneisyydestä. Oireet, joista mainitsin muutama kirjoitusta sitten, eivät ole poistuneet, mutta miel on onneksi kiitettävän hyvin täyttynyt positiivisista innostavista asioista, joten tilaa riehumiseen ei kovinkaan paljon ole pelkopeikolla. 

Valehtelisin, jos väittäisin, etten jännittäisi tulevien kontrollikuvausten tulosten kuulemista reilu viikon päästä. Jännitän todella paljon. Ei sitä jännityksen määrää pysty oikein kukaan muu ymmärtämään kuin toinen syövän kanssa taistellut. Pelko ei onneksi lamaannuta, mutta se on siellä koko ajan, istuu olkapäällä kuten papukaija vanhan merirosvon kaverina. 

Pelkään edelleen päivittäin, että lapseni menettävät äitinsä liian varhain. Se tunne tulee kun lapsi halaa kovaa ja sanoo "mamma rakastaa minua, minä olen mamman söpöliini" (keskimmäinen), kun lapsi kiljuu kun aikuinen ei tajua, että syy epämukavuuteen on se, että housujen lahje ei saa mennä nilkan yli ja se lahje on nostettava ylös nytheti-samantien (kuopus) tai kun pelataan korttia olohuoneen lattialla ja jutellaan mukavia siinä samalla (esikoinen). Minun ihanat huumorintajuiset, empaattiset, fiksut lapseni. Se tunne tulee niin varoittamatta yhtäkkiä kaikenlaisissa tilanteissa. Kuolemanpelko vahvana siis, erityisesti lasten takia, ja koska pelkään kuolemaa, pelkään huonoja uutisia kontrollikuvauksista. 

Jännittää siis kovasti, pelottaa myös, mutta täytän mieleni mahdollisimman paljon nyt muilla asioilla. Minun on pakko ja minä haluan.

Tänään on tasan 2 vuotta siitä kun sain syöpädiagnoosini. Muistan vielä aivan liian hyvin diagnoosin saamisen ja sen alkusokin. Tukka kasvaa ja ulkoisesti olen terve kaikinpuolin kunnes toisin todistetaan. Tai no, kyllähän se yksi tissi edelleen puuttuu tosta rintakehältä...