Kuopus täyttää huomenna 6 vuotta. 

On uskomattoman ihanaa saada seurata lasten kasvua olla läsnä iloissa ja lohduttaa suruissa. Myönnän, etten silloin pimeimpinä hetkinä 6 vuotta sitten uskonut eläväni nähdäkseni vauvani täyttävän 6 vuotta. 

Joskus kun tuntuu siltä, että syöpävuosi oli ihan äsken tajuan, että niinhän tuo lapsikin oli äsken vielä avuton keskosvauva. Keskosvauva on kasvanut fiksuksi, huumorintajuiseksi ja energiseksi pojaksi. Minä taas olen kasvanut hyväksymään elämän syöpäselviytyjänä kaikkine sivuoireineen. 

Mulle tulee kyyneleet silmiin kiitollisuudesta, että juuri minä olen saanut jostain syystä jatkoaikaa. Miksi juuri minä sairastuin ja miksi juuri minä olen vielä elossa vaikka moni samoihin aikoihin samaan tautiin sairastunut on jo haudassa? Pohtimatta liikaa näin syviä kysymyksiä olen ainakin hyväksynyt sen, että just minä sairastuin sattumalta. 

Tähän aikaan vuodesta olen näköjään joka vuosi aika tunteellisella päällä. Tunteet heittää kuperkeikkaa hetkestä toiseen. Kiitollisuus ja pelko talssivat käsi kädessä.