"Juhlat on juhlittu ja paluu arkeen iskee kuin klapi päähän, eikä kyse vaan töihinpaluusta viikonlopun jälkeen. 

Tänään saan tulokset TT-kuvauksista ja verikokeista syöpätautien klinikan lääkäriltä (todennäköisesti vasta lähempänä klo 16). Jännittää niin pirusti, että tekisi mieli suoraan sanottuna vain käpertyä pimeään nurkkaan eikä todellakaan näytellä reipasta töissä. 

Kyllä mä järjellä kun pystyn ajattelemaan tiedän, että tämä varmaan on "vain" erittäin pitkittynyttä (yhdeksäs viikko lähti käyntiin) flunssaa. Aivot eivät vain kykene ajattelemaan pelkästään järjellä koko ajan, ei etenkään nyt kun soittoa kuumeisesti (kirjaimellisestikin) odotan. 

Kerran syöpä, aina syöpä. Järki on alakynnessä ja lähes puolustuskyvytön kun vastassa pelko syövästä, helvetti sentään!"

Näin kirjoitin aamulla Facebookiin. Olo oli lääkärin puheluun asti erittäin ahdistunut. Teki koko ajan mieli purskahtaa itkuun, ja niin itseasiassa teinkin pariin otteeseen pukuhuoneen vessassa, enkä sitä häpeä myöntää. Teki mieli vain antaa itsensä romahtaa täysin siihen paikkaan, tuntui aivan ylitsepääsemättömältä se puhelun odotus. 

 

Flunssa ei ole hävinnyt mihinkään, mutta miten voikaan tuntua pieneltä vaivalta kun saa kuulla ne ihanat sanat "ei löytynyt mitään syöpään viittaavaa"! Mielessäni olen niin paljon ehtinyt jo muka valmistautua ihan toisenlaisiin uutisiin, että hetken oli ihan epätodellinen olo. 

Miten voisi vain antaa järjen äänen olla se äänekkäämpi ja antaa sen pelon äänen olla vaan se änkyttävä, käheä sekä huonosti argumentoiva hiljainen taustaääni? Pois sitä ääntä pelolta en saa, sen olen kai hyväksynyt aika kiitettävästi, mutta voisiko sen äänen edes saada hiljenemään huomattavasti?

Kiitollinen, niin uskomattoman kiitollinen, olen taas näistä hyvistä uutisista! Tämä on kuulkaas aivan mielettömän ihana olo mikä nyt on.