Pienenä minulla oli vaaleansininen pehmokoira. Sitä pehmokoiraa kun painoi kyljestä alkoi melodia "Love story" -elokuvasta soimaan. Rakastin sitä melodiaa jo silloin, ja rakastan nyt aikuisenakin vielä Andy Williamsin laulua Love Story. Elokuva (ja kirja) "Love Story" kertoo ihanan rakkaustarinan, joka päättyy syöpään, sitä en vielä pienenä onneksi tiennyt. 

Olen kuullut monen kertovan, miten eivät pelkää kuolemaa. Kuoleman kohtaamme kaikki, se on vaan hyväksyttävä. Olen kuullut, että vaikka pienet lapset jäisivät, niin kyllä ne lapset selviävät ja saavat hyvän elämän, vaikka äidin elämä loppuu. Näinhän se on, varmasti on. En silti suostu hyväksymään sitä. Haukkukaa anarkistiksi, haukukkaa itsekkääksi tai haukkukaa naiiviksi, mutta en pysty, en kykene vaan olemaan niin tyyni, että hyväksyisin. 

Kyllä, minä tunnen joskus negatiivisia ajatuksia ihmisiä kohtaan, jotka heittävät pois elämänsä tavalla tai toisella, kun minä niin kovasti haluaisin elää. Kyllä, minä olen sitä mieltä, että juuri minä olen paras äiti lapsilleni, ja minä en ole hitto vie valmis jättämään heitä! minä en suostu ajattelemaan, että nuo kolme elämäni tärkeintä henkilöä jäisivät ilman minua ja selviäisivät siitä ihan hyvin. En pysty, en kykene olemaan niin tyyni. 

Kaunis ajatus lohduttaa toki monia. Lohduttaa tuo ajatus tavallaan minuakin, että elämä jatkuu, vaikka yksi ihminen siitä poistuukin. Minä en ole vaan päässyt siihen pisteeseen, että hyväksyisin sen ajatuksen, että todennäköisesti kuolen syöpään ennen lasteni täysi-ikäisyyttä ja lapseni tulevat asiaan sopeutuvan. En suostu hyväksymään sitä. 

Minä elän. Minä olen lapsilleni äiti, välillä huonompi, välillä parempi, mutta paras äiti juuri minun lapsilleni.