Toissapäivänä kävin siis tapaamassa "pitkästä" aikaa ihanaa omaa onkologiani. Tällä kertaa ei ollut kuvauksia tai tutkimuksia ennen lääkärin vastaanottoa muita kuin verikoe.

Jännitin tiistaista onkologin tapaamista niin, että vatsa oli kipeä ja sekaisin koko tiistain ennen pääsyä lääkärin huoneeseen. Kun onkologi kutsui minut sisään odotushuoneesta näin jo hänen ilmeestä, että kaikki on varmasti oikein hyvin. Voi mikä helpotus! Huhuh... olin jo edellisenä yönä ehtinyt maalata vaikka miten tummia piruja seinille.

Verikokeissa ainoa arvo, joka oli koholla, oli CRP, eli tulehdusarvo. Vielähän tämä sitkeä flunssa yrittää mua kiusata kovastikin, että ei se mikään yllätys ollut, että se myös näkyy veressä. 

Sain uuden reseptin kipulääkkeisiin (selkävaivoihin) ja juttelimme niitä näitä, asiaa ja vähän asian vierestäkin. Lähdin taas kerran syöpätautien klinikalta aurinkoisen iloisena ja tyytyväisenä saamaani hoitoon. 

Niin ajattelenko ollenkaan sitä, että vaikka syöpämarkkeri veressä ei ole koholla, voi silti syöpä tehdä paraikaa paluuta elimistööni...? Juuri nyt en aio sitä ajatella, en. Maaliskuun kolmas päivä ensi vuonna on seuraava kontrolli, johon kuuluu kaikenlaiset kuvaukset ja tutkimukset. Tiedän, että saan ihan tarpeeksi jännittää silloin taas. Nyt aion yrittää siihen asti kaikkeni elää niin, että syöpäpeikko ajatuksissa pysyy mahdollisimman hiljaisena.

Kiitos taas kerran kaikille tsemppaajille, jaettu jännitys on aina...moninkertaistunut jännitys? Ei vaan jaettu taakka on aina helpompi kantaa. Kiitos.