Saavuimme "kauniille" Meilahden sairaala-alueelle hyvissä ajoin perjantai aamupäivänä, toiveessa löytää parkkipaikka inhimillisen matkan päästä syöpäklinikalta. Mukana oli ainoastaan nuorimmainen, taapero ja eskarilainen saivat jäädä isovanhempien kanssa leikkimään kotiin. 

Ei ollut yllätys ettei parkkipaikkaa helposti heti löytynyt. Jäimme odottamaan paikan vapautumista parin muun auton seuraksi. Yksi paikka vapautuikin juuri meidän auton kohdalta, joten peruutimme pois tieltä, jotta kyseinen pois haluava auto pystyisi peruuttamaan parkkipaikastaan pois. Autossa, meidän vieressä, joka oli odottanut vapautuvaa paikkaa meitä kauemmin, alkoi vihainen huuto. Avasimme ikkunat ihmeissämme ja ihmettelimme mikä hiton hätä tälle vanhukselle tuli kun yhtäkkiä naama punaisena veuhtoo ja huutaa auton ikkunastaan. Vanhus kiroili ja huusi, että hänen paikka tuo vapautuva. Yritimme ensin ystävällisehköön sävyyn huomauttaa, ettei tämän parkkipaikan ottaminen ollut tarkoituksemme, mutta kun veuhtominen ja mesoaminen ei millään loppunut niin oli pakko huutaa ihan pikkasen takas, että hyvänen aika sentään millasten ihmisten kanssa sitä joutuu tekemisiin... Minä hyppäsin sitten autosta vauvan kanssa ulos ja menin edeltä klinikalle, mieheni jatkoi parkkipaikan etsimistä pidemmältä. Myönnän, että tuli katsottua vanhusta vähän pahasti, mutta ilkeilemään en tietenkään lähtenyt, ei kukaan syöpäklinikalle halua oikeasti, stressaava tilanne ihan varmasti meille kaikille jo lähtökohtaisesti...

No asiaan! Saavuimme ajallaan odotustilaan istumaan odottamaan jännittyen, peloissamme ja minä aika nälkäisenä (en pysty jännittyneenä syömään). Vatsa sai kurnia ja jännityshiki virrata kokonaiset 40 minuuttia ennenkuin lääkäri kutsui meidät sisään vastaanottohuoneeseensa. MUTTA ei tuo niin pahalta tuntunut tuo odottaminen kun oli miehen ja vauvan lisäksi mukavaa seuraa. Vastapäätä istui todella ihania naisia joiden kanssa oli mahtavaa keskustella, niin avoimesti sain kuulla näiden naisten tilanteista, hoitokokemuksista, tunteista ja elämästä, että aika lensi kuin siivillä. 

Lääkäri oli asiallinen naishenkilö, joka kertoi asiat ymmärrettävästi ja selvästi. Heti alkuun tottakai kertoi levinneisyystutkimusten tulokset, jotka olivat PUHTAAT!!! Oi sitä helpottuneisuuden tunnetta ei vaan voi kuvailla...TT-kuvauksessa tottaki nähtiin sappikiveni ja minulle täysin yllätyksenä "oikealla ovariokysta, sileäseinänen, läpimitta 1,4 cm" -tätä lääkäri ei edes meille kertonut, vaan luin sen itse vasta kotona papereistani... Sydämen gammakuvauksen tulokset olivat niin rajalla, että "pääsen" vielä lähiaikoina sydämen ultraäänikuvauksiin, mutta arvoista ei lääkäri kuitenkaan vaikuttanut huolestuneelta. Verikokeidenkin arvot olivat loistavat kaikinpuolin. WUHUUjippikaijei ja jeejee!!!

Lääkäri yritti aika innostuneesti saada minua mukaan SOLD-lääkekokeiluun, jossa Herceptin -lääkettä HER2-positiivisuuteen syövässä annetaan paljon vähemmän kuin nykyään. Nykyään kyseistä lääkettä annetaan noin vuoden ajan, kokeilussa ainoastaan reilu pari kuukautta. En lähtenyt mukaan lääkekokeiluun. En ole valmis ottamaan riskiä, että todetaankin sitten, että kyllä se nykyinen malli on parempi. Vapaaehtoisesti en halua saada VÄHEMMÄN mitään lääkettä tässä tilanteessa, kaikki vaan vaikka sitten tuplana varmuuden vuoksi, mutta ei nyt hyvänen aika vähemmän kokeiluluontoisesti, että riittäisiköhän se mahdollisesti jos sitä elintärkeää lääkettä annettaisiinkin vain paljon vähemmän... Ymmärrän toki, että kyseinen lääke on todella kallis ja suositusten takana saattaa hyvinkin olla lääkefirman ahneus, mutta minä en ole se, joka tällaiseen kokeiluun lähtee. Vastaanotolta lähdimme helpottuneina pois, suuren paperipinon kera, papereista ainakin viisi lääkereseptejä.

Kun olimme valmiita lääkärin luona, meidät passitettiin hoitajan luo. Matkalla hoitajan kansliaan näin toisen naisista kenen kanssa juttelimme odottaessamme lääkärille pääsyä. Kerroin hänelle iloiset uutiset ja hän niin ihanasti tuli minua halaamaan, rutistamaan oikein lämpimästi. Toivon niin paljon kaikkea hyvää näille molemmille ihanille naisille.

Hoitajan ahtaassa huoneessa oli pöytä täynnä potilaspapereita sekaisessa mytyssä. Saimme siinä tuijotella muiden potilaiden nimiä, sosiaaliturvatunnuksia sun muita meille täysin kuulumattomia tietoja...ei hyvä juttu. Hoitajan tehtävä oli siis kertoa meille sytostaatti hoitojen alkamispäivä ja lääkärin mukaan antaa meille lisää tietoa hoidoista. Hoitaja katsoi konettaan ja ilmoitti ettei minulle ole varattu vielä mitään aikaa hoitojen aloittamiselle. Miksi ihmeessä näin, kysyin, sillä lääkäri oli juuri sanonut, että hoidot aloitetaan mahdollisimman pian ja, että hoitaja ilmoittaa meille päivän. Hoitaja sitten siihen, että kun ei tiedetty haluanko mukaan SOLD-kokeiluun vai ei. Tähän sitten oli pakko ihan vähän vaan tiuskaista, että siis kokeiluun suostuminen olisi lääkemäärän pienentämisen lisäksi johtanut hoidon viivästymiseenkin siis??? Hoitaja tähän tiuskasi takaisin, että hän ei mistään lääkekokeilusta mitään tiedä, hän käy konsultoimassa nyt tästä asiasta lääkäriä. Lopputulos se, että sain sytostaatti-hoidon aloituksen heti maanantai-aamulle, hyvä.

Iltapäivällä meille tuli ihania vieraita, jotka toivat mukaanaan mm. vaaleanpunaista skumppaa. Se jäikin sen päivän ainoaksi skumpaksi, vaikka mieheni oli käynyt ostamassa pullon Fresita-kuohuviiniä meille illaksi. Kuopuksemme piti vatsavaivoineen huolen siitä illalla, että skumppaa ei enempää tarvinnut juoda. Ei kuopuksenkaan vatsavaivat haitanneet kun ilo ja helpotus oli niin suuri, tunnelma oli katossa, vaikkei laseja päästykään mieheni kanssa kahdestaan kilistelemään.

Fiilikset tulevista hoidoista on aika hyvät. Jännitän toki ihan possuna, mutta iloisena pikku-possuna. Tuntuu hyvältä päästä aloittamaan hoidot, enkä niitä pelkää. Toki hitosti jännittää epätietoisuus sytostaatti lääkkeiden sivuoireista, miten pärjään niiden kannsa, mitä oireita tulee, miten niiden aikana selviän normaalista perhe-elämästä jne. Pelkoa ei silti ole lainkaan.