Lähes seitsemän vuotta kohta yksirintaisena takana ja silti mieli välillä unohtaa kehon pienen vajavaisuuden. Olen silti terve yksitissinen. Paljon parempi kuin esimerkiksi sairas yksikäsinen. Minulla on asiat hyvin, paremmin kuin hyvin oikeastaan.

Aina kuitenkin välillä pinnallisesti kaipaan kaksitissisyyttä kuten esimerkiksi pikkujouluihin kun pitäisi pukeutua. Ostin kirpparilta ihanan mekon, oikeaa kokoa, hyvään hintaan. Kun sitten olin pukeutumassa siihen ihanaan mekkoon tajusin, että rintaproteesi törröttäen kaula-aukosta en kehtaa kuitenkaan mennä ihmisten ilmoille. Ensin harmitti, mutta sitten vaan nauratti. Otin vanhemman mekon kaapista ja nautin illasta täysin rinnoin. 

"Se on niin syvällä ruumiissa se, että luulee olevansa ehjä." Uskottelen itselleni niin vahvasti olevani terve ja ehjä, että välillä oikein pelästyn. Saanko vieläkään luottaa ja uskotella itselleni olevani terve? Putoanko korkeammalta maahan kun, tai siis jos syöpä uusiutuu? Saanko unohtaa olleeni syöpäsairas välillä vai unohdanko silloin olla kiitollinen elämästä? 

Huomasin, että olen alitajuisesti pitkään ajatellut, että ei mun tarvitse niinkään pitää huolta ulkonäöstäni, sillä mikään jumppaaminen tai meikkaaminen ei tuo toista tissiä takaisin. Ja ilman tissiä en kuitenkaan olisi viehättävä. Huomasin tämän aika jännän ajatusjuoksuni vasta kun oikein asetuin pohtimaan rehellisesti miksi olen antanut itseni unohtaa esimerkiksi liikkumisen ihanan ilon. Tästä seuraava askel on alkaa pohtimaan miten löydän sen oman rytmin ja tyylin palata raiteille. Kokeilemalla se selviää, sisua siihen toki varmasti tarvitaan alussa. Marika kuntoon -projekti on alkanut vihdoin, Marika on sen arvoinen! Vähän rikki ei nimittäin tarkoita, että tarvitsisi rikkoa enemmän.

Tämä vuosi on ollut minulle taas elämisen arvoinen vuosi. Olen onnekas, että olen saanut upeita kokemuksia tänäkin vuonna. Olen saanut seurata lasteni varttuvan taas yhden vuoden, olemme reissailleet, retkeilleet ja viettäneet ruuhkavuosien arkea. Olen aloittanut uudessa inspiroivassa, motivoivassa ja mielenkiintoisessa työssä, ihanan esimiehen alla. Olen saanut täyttää 35 vuotta ja olen uskaltanut unelmoida tulevaisuudesta. 

Kiitos kaikille tutuille ja tuntemattomille taas tästäkin vuodesta. Toivottavasti olette selvinneet mahdollisimman ehjinä tämän vuoden! Toivon sydämellisesti meille kaikille oikein ihanaa, kokemusrikasta ja rakkaudentäytteistä vuotta 2020!

Elämäni ihanimmat  ja synkimmät hetket ovat sattumoisin tapahtuneet samassa rakennuksessa; Naistenklinikalla. Viikottain Naistenklinikka vilahtaa ohi bussin ikkunassa työmatkalla ja harva se kerta muistot valtaavat mielen hetkeksi. 

Useimmiten pysähdyn muistelemaan esikoisen ja kuopuksen (keskimmäinen syntyi Kätilöopistolla) synnytyksiä ja lapsivuodeaikaa. Muistelen usein miten 21-vuotiaana äidiksi tulo mullisti mun maailman, miten siihen liittyi paljon innostuneisuutta, onnea ja samalla pelkoa. Muistan miten silloin kipeästi kaipasin hoitohenkilökunnalta tukea ja ystävällisyyttä, niitä kuitenkaan saamatta. Esikoinen oli vastasyntyneiden valvonta-osastolla minusta erillään ensimmäiset 4 elinpäiväänsä ja minä synnyttäneiden osastolla kuuntelemassa saman huoneen kolmen vauvan itkua. Vauvat itki kovaäänisemmin, minä tosin enemmän. 
Kuopuksen kanssa kaikki oli toisin. Synnytys ei pelottanut kun oli syöpä, jota pelätä. Hoitohenkilökunta käsitteli tuolloin kuin kukkaa kämmenellä. Itkin tuolloinkin enemmän kuin vauvat. Vaikka syöpä varjostikin kuopuksen syntymää on hänen saaminen ollut elämäni ihanimpia hetkiä. 

Harvemmin muistelen nykyään niitä elämäni synkimpiä kokemuksia ajaessani Naistenklinikan ohi. Tietynlainen mentaalinen voitto, itse asiassa oikein terveen mielen merkki! 
Kyllä Naistenklinikka silti tulee olemaan se paikka, johon kävelin eräänä päivänä sisään kaksitissisenä mutta ulos toisena päivänä yksitissisenä. Aina se rakennus tulee olemaan mulle myös se paikka jonne mun toinen tissini jäi, rakennus, jossa mulle kerrottiin, että minusta on löytynyt aggressiivista syöpää. 

Olen siis itkenyt elämäni ihanimmat onnenitkut ja elämäni pahimmat pelkoitkut Naistenklinikalla. Paljon olen siinä rakennuksessa itkenyt, varmasti määrissä mennään litroissa kyyneleitä.

Surun sijasta olen yrittänyt miettiä kuitenkin enemmän kiitollisuutta. Esikoinen ei olisi esimerkiksi hengissä ellei olisi ollut osaavaa henkilökuntaa Naistenklinikalla. Ja ellei minulle olisi osunut raskauden seurannassa oikeanlainen lääkäri eteen, olisiko syövän diagnosointi viivästynyt hengenvaarallisesti? Todennäköisesti olisi. 

Kiitos siis Naistenklinikalle. Kiitos, että lapseni ja minä olemme elossa. Muistan Naistenklinikkaa kiitollisuudella.

Kevät tuoksui ennen iloiselta odotukselta, auringolta ja vapaudelta. Kesänodotusta ilmassa ja uuden syntymistä.
Nyt kevät haisee syöpämuistoille. Tuntuu kuin näin keväisin niin moni arpi revittäisi auki, edelleenkin. Ei tietenkään fyysiset arvet rintakehällä, vaan henkiset arvet kaikista kipeistä syöpämuistoista. Pelkopeikko muistuttaa itsestään herkutellen kipeillä muistoilla ja kokemuksilla. Kevät haisee nykyään sairaalalle, pelolle ja leikkauspöydälle jääneelle tissille.

Kevät tuntuu vinoilevan lämmöllään kun itseä kylmää jostain syvältä. Voi tietenkin olla, että vaalistressi vaikuttaa tällä tavalla minuun. Mielestäni silti sama olotila toistuu joka kevät oli vaalit tai ei. 

Onko muillakin syöpäselviytyjillä vaikeinta juuri se vuodenaika kun aikoinaan on diagnoosin saanut? Voinko jonain päivänä taas nauttia keväästä kuin normaali ihminen?

On uskomattoman ihanaa saada seurata lasten kasvua olla läsnä iloissa ja lohduttaa suruissa. Myönnän, etten silloin pimeimpinä hetkinä 6 vuotta sitten uskonut eläväni nähdäkseni vauvani täyttävän 6 vuotta. 

Joskus kun tuntuu siltä, että syöpävuosi oli ihan äsken tajuan, että niinhän tuo lapsikin oli äsken vielä avuton keskosvauva. Keskosvauva on kasvanut fiksuksi, huumorintajuiseksi ja energiseksi pojaksi. Minä taas olen kasvanut hyväksymään elämän syöpäselviytyjänä kaikkine sivuoireineen. 

Mulle tulee kyyneleet silmiin kiitollisuudesta, että juuri minä olen saanut jostain syystä jatkoaikaa. Miksi juuri minä sairastuin ja miksi juuri minä olen vielä elossa vaikka moni samoihin aikoihin samaan tautiin sairastunut on jo haudassa? Pohtimatta liikaa näin syviä kysymyksiä olen ainakin hyväksynyt sen, että just minä sairastuin sattumalta. 

Tähän aikaan vuodesta olen näköjään joka vuosi aika tunteellisella päällä. Tunteet heittää kuperkeikkaa hetkestä toiseen. Kiitollisuus ja pelko talssivat käsi kädessä.

Olen vihdoin ja viimein ihan rehellisesti päässyt siihen pisteeseen, että uskallan luottaa elämän jatkuvan. Olen päässyt siihen pisteeseen, etten enää ihan joka kohdassa päässäni esittele itseäni syöpäselviytyjänä ensimmäisten sekuntien aikana. Olen muutakin kuin entinen syöpäpotilas! 

Elämä yksitissisenä sujuu suhteellisen hyvin. Kaipaan oikeaa rintaani kyllä edelleen aika kipeästikin, mutta olen kai nyt jo turtunut kaipuuseen. En vieläkään uskalla haaveilla uudesta tissistä, sen verran iso leikkaus mahdollisine komplikaatioineen se on, että minulla ei ole aikaa, voimia tai rahaakaan sellaiseen isoon hommaan. Ehkä jonain päivänä vielä! 

Edellisessä vuosikontrollissa hormoonilääkkeeni vaihdettiin Letrozolista takaisin ”kevyempään versioon” Tamofeniin. Vielä noin 4 vuotta saan nauttia päivittäin tuon pienen pyöreän pillerin, jonka pakkauksessa lukee ihastuttavan muistuttavasti ”rintasyövän hoitoon”. Onneksi pääsin infernaalisista nivelkivuista, (joiden aiheuttaja muuten saattoi olla sisäilma työpaikalla eikä lääkkeet). Nyt on enää niveljäykkyyttä ja muita vaihdevuosioireita. Voisi olla paljon huonomminkin. Todella paljon huonommin. 

Olen tosiaan alkanut luottamaan elämän jatkumiseen. Toki haistelen välillä lasten hiuksia heitä halatessani ja ”rukoilen” hiljaa, että saisin olla heidän kanssaan vielä pitkään. Se on kai jonkinlainen jäänne siitä pelosta mikä ei ole muuten enää samanlainen. Pelkään tottakai syövän uusiutumista, mutta luotan enemmän jo siihen, että se ei uusiudu lähiaikoina. Pelko siitä, etten saa kasvattaa lapsiani aikuiseksi asti on silti ja pysyy. Se pelko ei lamaannuta eikä se edes usein enää laita itkemään, mutta siellä se on monesti itsestään muistuttamassa kun peittää lapset nukkumaan tai valvoo sairaan lapsen takia.

Se ehkä on normaalia? On tai ei, niin täysin ehjä en fyysisesti tai psyykkisesti tässä vielä 6 vuoden jälkeen ole. Hyvällä tolalla kuitenkin asiat ovat silti ja pystyn elämään pelon kanssa kiitettävän hyvin. En käy enää pohjalla vaan pysyttelen jossain kahluusyvyydessä pahimpinakin hetkinä. 

Minä elän.

Mun rintasyöpäni ei ollut vaaleanpunaista hattaraa. Mun syöpäni ei ollut kuin lämmin tee siitä vaaleanpunaisesta kupista. Mun syöpäni oli pahimmillaan pelon ruskea väriltään. Ei täysin pilkkopimeän musta, sillä pahimpanakaan hetkenä mä en halunnut antaa periksi. Eikä sitäpaitsi musta ole rumaa. Musta on multa, josta kaikki syntyy tai saa uuden elämän. Sellaisen tylsän tavallisen kakan värinen oli mun syöpäni. Kuolleen kasvin värinen syöpä, ei todellakaan vaaleanpunainen. 

Monelle sairastavalle ja syöpäselviytyjälle tämä on vaikea kuukausi kun joka ihmeen paikassa toitotetaan vaaleanpunaista. Muistutetaan joka paikassa sairaudesta, joka harvalle on ollut helppo. Huudellaan miten lähes kaikki ovat elossa 5 vuotta diagnoosista. Annetaan ruusuisen vaaleanpunainen kuva viheliäästä, pirullisesta taudista, jonka hoidot voivat aiheuttaa elinikäisiä vaivoja vaikka itse taudista selviäisikin elossa. 

Kannan silti Roosa nauhaa rinnassani ylpeydellä vaikka se ei kuvastakaan minun syöpääni. Tiedän, että olen edes vähän osallistunut syöpätutkimuksen edistämiseen. Ostin koko perheelle nauhat  ja haastoin Facebookissa ihmisiä ostamaan nauhoja itselleen. Roosa nauha on minulle elintärkeä. Se ei ole mulle vaaleanpunaista kivaa tämä keräys, vaan mulle se on toivottavasti-saadaan syöpätutkimus-eteenpäin-jotta-kun-mun syöpä-uusiutuu-mun-ei-tarvitse-katsoa-valmiiksi-hautajaisvaatteita-lapsilleni-oman-äitinsä-hautajaisiin-keräys. 

Alussa oli sokki. Paniikki. Tietenkin myös se aivan mieletön pelko. Sitten tuli itsesääli ja raivo; miksi minä! 

Aktiivihoitojen aikana oli yllättäen henkisesti helpompaa kuin niiden jälkeen kun tiesi, että syöpää pommitetaan kovilla aseilla. Aktiivihoitojen jälkeen orpo olo tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaikka kaiken piti olla hyvin ja tukkakin alkoi kasvamaan takaisin. Syvissä vesissä sukelsin kuolemanpelossa ja kaikki pienetkin oireet olivat mielessäni varmoja merkkejä syövän uusiutumisesta. 

Kuolemanpelon kanssa oppii elämään. Syövän uusiutumisen pelossa oppii elämään. Pelko on läsnä, mutta ei enää lamauttavana, vaan lailla työpaikalla olevan kusipää-kollegan, sen kanssa vaan on pakko tehdä töitä. 

En ole rakennuttanut uutta rintaa, enkä usko uskaltavani ryhtyä siihen prosessiin vieläkään. Olen osittain sujut yksitissisyyteni kanssa, vaikkakin pinnallisesti siitä kärsin tavalla ja toisellakin. 

Keskosesta on kasvanut vilkas, fiksu ja musikaalinen poika, joka ei äitinsä syöpähoidoista ensimmäisenä elinvuotena vaikuta traumatisoituneen. 

Pillerin otan kiltisti joka ilta pakkauksesta, jossa lukee "rintasyövän hoitoon". Pilleri, jonka kanssa minulla on todellinen viha-rakkaussuhde. En alle 30-vuotiaana olisi halunnut pillerin aiheuttamia vaihdevuosioireita sotkemaan ruuhkavuosia, mutta toisaalta haluan täysillä tehdä kaikkeni, jotta saan elää. Ja minähän elän vielä, 33-vuotiaana vaikka monet ennusteet eivät sitä luvanneetkaan! Viis oireista, minä elän! Seuraava kontrolli todennäköisesti toukokuussa ja siellä tietenkin toivon saavani ne maailman ihanimmat uutiset, eli syöpää ei havaita missään kehossani.

Minä elän! Hurraa! Jee, jess ja jippii! Mä rakastan elämistä! 

Minulla ei ole aikaa ajatella syöpää. Vertaistukiryhmien seuraaminen on ollut todella vähäistä ja välttelen aktiivisesti lukematta yhtäkään artikkelia, joka koskettaa aihetta syöpä. 

Ei se välttämättä pidemmän päälle ole terveellistä peittää pelkoja ja välttää pahoja tunteita, mutta just nyt musta tuntuu, että pelkopeikko on jo jonkin aikaa sitten mennyt talviunille. Toivoisin tietenkin, että pelkopeikko nukahtaisi lopulliseen uneen, mutta tiedän, että viimeistään keväällä se ilkeä äreä peikko heräilee kun 5-vuotiskontrolli lähestyy. Kevääseen on onneksi aikaa ja mä nautin kaikesta jännästä just nyt, myös sairastuvasta käsin. Pienet flunssat eivät tätä perhettä kaada!

Mielestäni jännittävin asia, mitä syksyllä on syksyllä tapahtunut, on irtisanoutuminen nykyisestä työstäni. Minä aloitan uuden työn vuoden alusta! Olen aivan järjettömän innoissani! Työ on askel kohti unelmia ja sellainen pesti, jossa voin oppia niin paljon hyödyllistä tulevaisuutta varten! Pitkästä aikaa unelmoin ja suunnittelen pidemmälle kuin parin kuukauden päähän. 

"Kuinka moni teistä seurasi Roosa nauha -iltaa televisiosta tänään? Minä en olisi lainkaan halunnut, mutta esikoinen (kohta 11v) halusi sitä kanssani katsoa. En olisi halunnut katsoa, sillä ruuhkavuodet päällä ja niin paljon muuta olisi mietittävää kuin syöpä. 

Kun edesmenneen Päivin pieni tytär sanoi, että "onneksi äiti ei kuollut lapsena, koska muuten meitä ei olisi" kyynelkanavat avautuivat eikä loppua näy. Muistelen kaikkia vertaistukiystäviäni, jotka ovat jättäneet pienet lapsensa syövän takia. 

Ajattelen myös tietenkin miten minun lapset voisivat olla vastaamassa johonkin ohjelmaan samalla tavalla, ja niin ajatteli tyttärenikin, esikoiseni. Minä olen jostain syystä elossa, ja olen ihan hemmetin kiitollinen siitä. Lapseni ovat myös kiitollisia siitä ihan sikasuperpaljon, vaikka eivät Luojan kiitos sitä aina ymmärrä."

Minä muuten vein Roosa nauha -päivänä työpaikkani kahvihuoneeseen geishaa ja Roosa nauha -pullia. Laitoin pöytään myös Roosa nauhoja ja tekstin, että nauhat maksavat 3€ ja herkuista saa maksaa omatuntonsa mukaan, lahjoitan jokaisen pennosen Roosa nauha -keräykseen. Arvatkaapa kuulkaas paljonko keräsin rahaa tällä tempauksella? Minäpä kerron... päivän lopulla keräysmukissa oli 85.....senttiä! ja pomoni osti yhden Roosa nauhan. Geishat ja pullat kylllä maistuivat kaikille. 

Roosa nauha -kuukausi on ohi, mutta lahjoittaa voi vuoden ympäri syöpätutkimukseen, joka oikeasti menee eteenpäin koko ajan!

Syksy ja lokakuu saapui, pimeyden keskellä pinkkiä taas. Tämä on viides lokakuu rintasyöpään sairastumiseni jälkeen. Minulta on kuollut monta vertaistukiystävää tämä aikana, pienten lasten äitejä ja vasta äitiydestä haaveilevia. 

Meidän keskimmäinen on kevään jälkeen joutunut pohtimaan paljon kuolemaa. Isomummu kuoli ja vähän sen jälkeen kuoli päiväkodintäti. Keväästä asti kuusivuotias on ahdistuneen ja peloissaan kysynyt milloin minä, äitinsä kuolee. Tavallisen äidin on varmasti helpompi kertoa lapselleen, että yleensä ihmiset kuolevat vanhoina kun omat lapsensa ovat aikuisia. Kuusivuotias on pari kertaa sanonut iltasadun jälkeen minulle, että ei usko, että minä elän niin kauan, että hän on aikuinen. Sydäntä puristi kun kuulin lapsen sanovan tuon lauseen. Sanoinkuvailematon on se ahdistava tunne kun lapsi odottaa varmistusta siitä, että hän on väärässä ja itse aikuisena on täysin epävarma olo siitä kuulostaako vastaus uskottavalta; "Uskon, että elän vanhaksi. Uskon, että elän kun sinulla on lapsia."

Huomenna on Roosa nauha päivä. Osta se Roosa nauha jos et jo ole. Nauha on muuten mielestäni siistein ikinä tänä vuonna! Kiitos Duudsonit! Tulee mieleen tämän vuoden nauhasta surunauha ja vahvuus. Anna toivoa, uskoa ja sitä kautta rohkeutta huomiseen lahjoittamalla edes pieni summa syöpätutkimukseen.

Katso myös YouTubesta dokumentti "Voimanlähde".