Ylihuomenna on mammografia ja rintakehän ultraäänitutkimus, syövän kolmevuotiskontrolli siis edessä. Kahden viikon päästä tapaan onkologin (toivon koko sydämestäni, että tapaan oman maailman parhaan onkologini, vaikka toki muutkin varmasti hyviä ovat).

Olen pitänyt itseni kiireisenä, koko ajan menossa, en ole antanut itselleni mahdollisuuksia pysähtyä jännittämään. Lapset ovat auttaneet tässä tehtävässä olemalla tehokkaasti vuorotellen ja samanaikaisesti kipeinä. Työterveydenhuollossakin olen päässyt ravaamaan lääkäreillä ja fysioterapiassa selän kovien kipujen takia. Politiikan sarallakin on ollut kaikenlaista mielenkiintoista ja nimettiinhän minut kunnallisvaaliehdokkaaksikin. 

Selän kivuthan eivät ole minulle uusi juttu, mutta jotenkin tänä keväänä ne ovat olleet henkisestikin rankkoja. Olen niin kyllästynyt 10 vuotta kestäneisiin selkävaivoihin, jotka vaan vaikuttavat selvästi pahenevan vuosi vuodelta. Olen jo ennen koko helvetin syöpää kyllästynyt selkävaivoihin, mutta nyt tuon paskataudin jälkeen kun vielä tahtomattani kuvittelen kaikki kivut johtuvan syövästä... Tuntuu, että arjesta ja juhlasta kuluu ihan liikaa aikaa kipuihin, en haluaisi elää jatkoajallani jännittäen koko ajan kipuja. Olen yrittänyt kaikkeni tsempata itseäni menemään vain eteenpäin täysillä, olla antamatta valtaa kivulle, jännitykselle, pelolle jne. Pahoin pelkään, että ainakaan tällä hetkellä en oikein onnistu itseni tsemppaamisessa. Tuntuu kuin kehoni rapistuisi hetki hetkeltä ja hitto, minähän olen vasta 31-vuotias! Haluaisin niin kovasti saada selityksen kivuille, vaikka edes sen, että kaikki tämä kipu on päässäni ja minulle määrättäisiin tehokkaita psyyke-lääkkeitä, en häpeäisi hetkeäkään sellaista diagnoosia, haluan vain edes yhden täysin kivuttoman päivän viikossa. 

Olen onneksi pystynyt olemaan kipujen kanssa aika hyvin töissä, yllättävän hyvin. Kun on ihanat asiakkaat ja ihanat työtoverit sitä jaksaa purra hammasta ja pukea vaatteiden lailla sen hymyn päälle aamuisin. Harmittaakin kovasti, että näyttää kovasti siltä, että uuden työpaikan hakeminen on nyt vakavasti ajankohtainen. Keskimmäinen ja kuopus saivat päivähoitopaikan siirron ja se valitettavasti tarkoittaa minulle autottomana (voi jospa sitä voittaisi edes pikkaisen lotossa, että olisi varaa ajella autolla) liian pitkää työmatkaa julkisilla. Todennäköisesti vaihdan vain päiväkodista toiseen, vaikka ihannehan olisi saada työtehtävä, jossa ei tarvitsisi liikkua/nostaa/kumartua kuten nykyisissä työtehtävissäni. Saa vapaasti ja rohkeasti lähetellä vinkkejä työpaikoista, kunhan ne eivät ole mitään kotimyynti-puhelinmyynti-prostituutio-tapaisia työpaikkoja.

Vaikkakin kivut ketuttavat en ole ainakaan tähän päivään mennessä ehtinyt niin paljon jännittää ylihuomista, että tutkimuksista olisin panikoimassa. Ylihuominen jännittää kyllä, ja olenhan minä aika romuna tällä hetkellä sisäisesti, mutta yritän kaikkeni (vaikkakin sitten sillä jeesusteipillä teipaten) pitää ulkokuoren kasassa.