Yhdellä jalalla hyppely keppien kanssa jatkuu. Portaissa menokin sujuu jo huomattavasti ketterämmin kuin kaksi viikkoa sitten. Kaikki välttämättömät toiminnot itseasiassa sujuu suhteellisen hyvin nyt kun on oppinut miten tehdä kaikki hieman eri tavalla kuin ennen. Avartaahan tämä mieltä. Edelleenkään en saa painoa laittaa kipsissä olevalle jalalle, joten kovin pitkiä matkoja en jaksa edetä. Lähikauppaamme, ihanaan K-marketiin, on alle 1km matka (noin 10 min kävely normaalisti), mutta nyt se tuntuu maratonilta. Saan olla kiitollinen, että tämä on vain väliaikaista. Kiitollinen olen myös siitä, että jalassa vain pieni murtuma, en onneksi saanut suurempia vammoja.

Töistä soitettiin perjantaina, että voinko tulla käymään täyttämässä sairaslomahakemuksen (tähän vaaditaan keppien kanssa etenemistä noin 2km... auts!). Muistutettiin samalla, että tämä sairasloma nyt aiheuttaa sen, että saan vain 2/3 palkastani. Höh, se kun on se minun lempiosani, sillä  juuri siellä on se pieni osa mikä minulle jää käyttöön pakollisten laskujen (vuokra, päivähoito ja puhelinlasku) jälkeen. Abban kappale Money Money Money soi päässä, muttei lohduta.

Tässä parin viikon aikana on kuitenkin tapahtunut kaikenlaista muuta pientä, jotka aiheuttaneet mielipahaa. Kovasti (etenkin lasten puolelta) odotettu työpaikan ilmainen Linnanmäki-ilta jäi väliin tuon typerän murtuman takia ja muutama ystävyyssuhde romuttunut taas. 

Kuten kirjoitin muutama artikkeli taaksepäin on ruuhkavuodet haasteellista aikaa ystävyyssuhteille. Eräs ennen niin hyvä ystävä päätti, että kun en ole ehtinyt lähiaikoina pitää yhteyttä, en ole enää hänen ystävyyden arvoinen. Pari ennen hyvää ystävää ovat kirjoitelleet niin loukkaavia asioita sosiaalisessa mediassa minunlaisista ihmisistä (jotka siis ovat poliittisesti eri mieltä kuin he), joten uskon vahvasti, että niitäkään suhteita ei enää ystävyydeksi voi kutsua. 

Se on jännä juttu, että minä pyrin auttamaan ystäviäni kun voin. Olen ostanut ruokakasseja ja lahjoittanut tavaraa tiukissa taloudellisissa tilanteissa, vaikkei itsellänikään ole vahvasti mennyt, kuunnellut pitkiä puheluita ongelmista, nauranut ja itkenyt yhdessä... ja silti nyt yhtäkkiä ovat sitä mieltä, että olen kaikenlaista, mitä en kehtaa edes tähän kirjoittaa. Se on surullista, todella surullista mielestäni. Ei ole ollut kovin sosiaalinen olo edellä mainittujen pettymysten takia. Olen oppinut nyt kunnolla, että toisin kuin luulin ennen, ystävyys ei ole ikuista. Se voi loppua kun toista ei enää huvita olla ystäväsi tai jos olet jostain tarpeeksi eri mieltä poliittisesti.

Onneksi edelleen on ystäviä, jotka ovat ylpeästi eri mieltä kuin minä, mutta silti ylpeitä siitä, että juuri minä olen heidän ystävä, sillä niin minäkin ajattelen heistä. Kiitollinen olen myös saatuani uusia ystäviä, jotka ovat muodostuneet yllättävän tärkeiksi minulle.