Maanantai aamuna koitti taas sytostaattihoitojen aika. Itse hoito ei jännittänyt enää, kun niin hyvin selvisin ensimmäisestä kerrasta, ja tällä kertaa oli paikka ja toimenpiteet tutut, mutta kuopuksen jättäminen hoitoon ensimmäistä kertaa jännitti kovastikin. 

Vauva, 2,5 kuukautta vanha, on tähän asti aina hoitojen, toimenpiteiden ja kokeiden aikana ollut, joko mukana mun kanssani, tai sitten isänsä kanssa. Nyt kun jouduttiin turvautumaan vanhempieni hoito-apuun myös nuorimmaisen kohdalla, alkoi tämän äidin alahuuli väpättämäään edellisenä iltana jännityksestä. Ei missään nimessä ole kyseessä siitä, etten ymmärtäisi, että lapsille parasta tällä hetkellä on saada äitinsä kuntoon, mutta silti... ja luotan toki vanhempiini hoitajinakin... en vaan usko, että totun tähän hoitoon-antamis-hommaan, nuo kaksi nuorinta on kuitenkin niin pieniä vielä, ei niille pysty selittämään, että tää on pakko tehdä näin, äidin on pakko koko hiton ajan ravata jokahiton paikassa, välillä olla niin väsynyt ettei jaksa teitä joten on pakko järjestää teille hoitajia, vaikkakin isovanhemmat loistavia hoitajia ovatkin, eivät he ole äiti ja isi...

No mutta, kaikki sujui kaikilla kolmella lapsella hyvin minun käydessä sytostaattihoidossa nr 2/6 sekä keskustelemassa sosiaalityöntekijän kanssa. Mieheni sisko, "bonus-siskoni, melkein-siskoni" lähti tällä kertaa seurakseni mukaan. Mulla oli vielä hiukset päässä mennessäni toiseen sytostaattihoitoon, "bonus-siskollani" ei. Hän oli ajanut hiuksensa pois, leikannut itselleen niin sanotun "tuki-kaljun". Meillä oli oikein hauskaa syöpäklinikalla kun naureskeltiin sille, että mä olen se, joka näyttää vähemmän syöpä-potilaalta.

Vein edellisen päivän suklaamuffinsi-piirakka jämät hoitohenkilökunnalle. Sunnuntaina ei ollut vain äitienpäivä, vaan myös keskimmäisemme 2-vuotis syntymäpäivä, jonka synttärisankari raukka aloitti oksentelemalla yöllä. Todella huonolle päivälle osui siis pojan ensimmäinen oksennustauti. Vieraskatohan siinä sitten tuli, kun joutui kaikille laittamaan viestiä, että sankari sairastelee. Onneksi kuitenkin isovanhemmat ja yksi kummeista uskalsivat saapui paikalle juhlimaan, sai sankari onnitteluja, lahjoja ja puhaltaa pariinkin otteeseen kakusta kynttilöitä. Innostunut pieni mies lauloi itselleenkin moneen otteeseen "paljon onnea vaan". Olimme reippaina tehneet suurimman osan juhla-valmisteluista jo edellisenä päivänä, joten tarjoamisia riitti kiitettävästi kun vieraista jäi yli puolet tulematta.

Kortisooni ei vaikuta tällä kertaa yhtä piristävästi kuin viime hoitojen yhteydessä. Olen ollut heti maanantaista paljon väsyneempi kuin viimeksi, mutta tiedän kuitenkin tällä kertaa kokemuksesta, että varsinainen oireiden juhla alkaa vasta huomenna. Tänään ja eilen jaksoin vielä hyvin ulkoilla lasten kanssa ja puuhailla kaikenlaista pientä, mutta koti saa nyt jäädä kaaoksen valtaan loppuviikon ajaksi, saa luvan riittää, että puhdasta pyykkiä on oksennustaudin jäljiltä ja, että jääkaapissa on syötävää. Kaksi vanhinta lasta lähtevät isovanhemmille huomenna, jotta saan vauvan kanssa rauhassa levätä sytostaatti-väsymyksen ja todennäköiset Neulasta-piikin (neutropenian ehkäisevä injektio, jonka pistin itseeni eilen) ei-niin-mukavat luukipu oireet. Suu onkin jo aika kuiva, ja mehukeitto on tänään maistunut taivaalliselle, maku-aisti ei onneksi ole ainakaan vielä kadonnut kokonaan -vaikka sekin normaali oire näistä myrkyistä olisi.

Hiukset leikattiin minulta koko perheen voimin maanantai-iltana pois. Olimme päättäneet miehen kanssa tehdä lasten nähden, jotta se olisi vähemmän sokeeraavaa. Esikoinenkin sai saksilla reippaasti leikata äidin hiuksia, kuka muu 6-vuotias on luvalla saanut näin tehdä? ei kovin moni varmaan. Mies ajoi koneella sitten hiukset takaa ja korvien kohdalta ja minä itse edestä. Keskimmäinen pyöri kiinnostuneena ja ihmeissään jaloissa. Kuopus nukkui lähellä. Kauheetahan se oli esikoisen mielestä vaikka yrittikin näytellä kovin reipasta. Taaperon mielestä tämä kaikki oli vain jännää ja hassua nyt kun mammalla ja isillä on samanlaiset hiustyylit. Mies totesi, että näyttää ihan hyvältä. Itse olin psyykannyt itseäni ilmeisesti niin hyvin tähän hiustenlähtöön, että tukanleikkuu olikin ihan hauska tapahtuma. Bussissa, kaduilla ja kaupoissa tulee ehkä katseita, ei ne mua haittaa, yllättävää sinänsä. Esikoisen eskarissa sanoin tytön eskarikavereille, että saa koskea jos haluaa, kysymyksiin hiustyylistäni vastasin, että mulla on sairaus nimeltä syöpä ja että, kovat lääkkeet siihen sairauteen aiheuttaa hiustenlähtöä, mutta ne kasvaa sitten takaisin. Aika monta hellää paijausta sain päähäni.

Nyt asiat, jotka jääneet kirjoittamatta, saa jäädä seuraavaan blogikirjoitukseen. Vetäydyn sohvan kulmaan pötköttämään ja olen todennäköisesti lauantaihin tai jopa sunnuntaihin viettämässä aika pitkälle hiljaiseloa. Kiitos ihan mielettömän paljon kaikesta kannustuksesta, se merkkaa todella paljon, kiitos kiitos siis teille kaikki tutut ja tuntemattomat, jotka olette ottaneet asiaksenne tsempata minua ja perhettäni tämän taistelun keskellä.