vertaistukiryhmässä on nyt viikon sisällä tullut kaksi todella huonoa uutista.  Vaikka nuo vertaistukiryhmät ovat elintärkeitä mulle, niin samalla on tässä tullut mietittyä, että miten nuo kaikki asiat ahdistaa, onko ne ryhmät enemmän haitaksi kun hyödyksi... 

Huonot uutiset vertaistukiryhmässä on herättäneet keskustelua (lähinnä keskustelu käydään ihan oman pääni sisällä mutta myös rakas mieheni on joutunut osallistumaan) siitä, mitä jos... mitä jos tämä suoraan sanottuna hiton paska tauti etenee mullakin vaudilla ja mitä jos ja blaablaa kaikki maailman negatiivisimmat ajatukset. Milloin kertoa lapsille, että äiti kuolee? Siinäkö vaiheessa kun itse saa tietää, että hoidot lopetetaan kun ei mitään enää ole tehtävissä? vai siinä vaiheessa kun kuihtuminen on alkanut jo tapahtumaan ja lapsi jo havainnut, että jotain on pahasti vialla? vai ei ollenkaan, antaa vaan olla ja antaa lasten elää tietämättöminä? Ensimmäinen vaihtoehto taitaa olla se, mitä mä kannatan eniten (mies ei oikein innostunut keskustelemaan tästä aiheesta mutta oli samaa mieltä, ymmärrettävästi mies-raukka ahdistui kun otin tämän asian puheeksi...mutta mun on pakko saada nää asiat ulos, muuten mä räjähdän). Lapset saa aikaa "hyvästellä" äidin, olla, kainalossa ja ottaa kuvia äidistä jne, luoda niitä viimeisä muistoja yhdessä...

 Mutta äh! mä tiedän, että on ennenaikaista miettiä näitä asioita ja tiedän, että se positiivinen ajatus on elintärkeää ja tiedän, että pitää pysyä vahvana ja niin edespäin... mutta välillä tällaisten uutisten takia sitä tuntee olonsa niin heikoksi ja vaikka kuinka yrittäisi päivisin pitää sen mielen positiivisena, toivekkaana ja uskovaisena niin illan ja varsinkin yön tullen synkät ajatukset hyökkää ja yrittää vallata.

Menneellä viikolla oli esikoisen esikoulun kevätjuhla ja tulevan koulun ensimmäinen vanhempainilta. Molemmat aika tuntekkaita tilaisuuksia. Molemmissa oli ihania iloisia tunteita, ylepyden tunne kevätjuhlissa kun tytär laulaa sydämensä pohjasta 6-vuotiaan itseluottamuksella ja vanhempainillassa ihanaa jännitystä kaikesta, mikä liittyy uuteen elämänvaiheeseen koululaisen vanhempana. Molemmissa tilaisuuksissa oli myös valitettavasti niitä synkempiäkin ajatuksia ja tunteita. Kevätjuhlissa mietin, pääsenköhän näkemään myös poikani esikoulun kevätjuhlat ja vanhempainillassa nielaisin monta kertaa ja tein kaikkeni, etten purskahtaisi hysteeriseen itkuun kun synkät ajatukset yritti vallata huutamalla tyhmiä lauseita kuten "olenko miten kauan tukemassa lasteni koulunkäyntiä" -kun rehtori ja opettaja puhuivat vanhempien tuen tärkeydestä lapsen koulunkäynnin kannalta... ihan järjetöntä ajatuksenkulkua, onneksi sain taisteltua vastaan ja nieltyä ne kyyneleet! Minähän hyvänen aika sentään tulen näkemään lastenlasteni ylioppilasjuhlat!!! Nyt tämän on loputtava! tähänkin blogikirjoitukseen vuodatettu ihan liian monta kyyneltä. Mutta ai, että on tuntunut hyvältä kirjoittaa!

Yrittäkää nyt ottaa tästä mun epämääräisestä tunteiden purkautumisesta jotain selkoa... No, itseäni vartenhan mä tätä kaikkea lähinnä kirjoittelen. Tiesin, että tästä blogikirjoituksesta tulee synkkä, se on yksi syy, siksi en ole pystynyt aikaisemmin kirjoittamaan tätä. Toinen syy on, että viikko sytostaatti hoidon jälkeen meni vähän taas usvassa, toinen viikko meni tuohutessa ja kaikenlaisissa menoissa, nyt vasta ollut energiaa istahtaa alas rauhassa kirjoittelemaan ajatuksia. Toivottavasti pystyn nyt vähän useammin päivittämään blogiani, tämä on niin ihanan terapeuttista!

Toinen viikko sytostaateista meni taas vähän flunssan oireita podetessa, mutta suhteellisen helpolla selvisin tälläkin kertaa. Ärsyttävin oire on ehkä tämä naaman kukkiminen, siis finnejä noin 56 ja uusia tulee varmaan tälläkin hetkellä... ei mulla edes teininä ollut näin huono iho! mutta pieniä pieniä asioitahan nuo oireet on, kunhan tästä taudista pääsee lopullisesti eroon!

-kirjoitusta muokattu 27.5 vertaistukiryhmästä tulleen pyynnön takia. mielestäni aikaisemmassakaaan kirjoituksessani ei kukaan ollut tunnistettavissa, mutta koska tätä mieltä oltiin, niin poistin kaikki kirjoitukset, jotka liittyivät vertaistukiryhmään. Päätin myös, että tuo vertaistukiryhmä ei varmaan ole minun paikkani kun onnistun vaan loukkaamaan ihmisiä ilmeisesti vaikken missään nimessä sitä olisi halunnut. tästä lisää illan kirjoituksessa.