Kuopus täytti eilen kolme viikkoa! mihin tämä aika on mennyt?? Maanantaina tuli kuluneeksi tasan kuukausi siitä verenseisauttavasta ultrasta... eli aika menee nopeasti kuitenkin vaikka tuntuu, että aika ensi viikon tuloksiin kuluu niin hitsin hitaasti.

Muistin tuossa eilen yhtäkkiä erään aika hirveän asian siitä 25.2 maanantaista kun juuri olin kuullut ensimmäisen kerran, että rinnassani on pahanlaatuinen kasvain. Iltapäivällä sinä maanantaina minulle soitettiin pankistani. Mukavan oloinen nainen puhelimessa aloitti puhelun toteamalla, että mullahan on taloudessa lapsia ja 30 vuoden ikäkin lähestyy, että varmaan taloudellinen tulevaisuus ollut ajatuksissa jne ja, että voisimme sopia ajan kun tulen keskustelemaan tulevaisuudesta hänen kanssaan lähikonttoriin ja ja... siis aivan kauheeta miten mä siinä seisten keskellä keittiötämme aloin hysteerisesti itkemään tälle täysin syyttömälle nais-raukalle, että sain tossa pari tuntia sitten tietää, että mulla on rintasyöpä ja mä en nyt voi tulevaisuudesta keskustella kun en tiedä miten pitkä sellainen mulla... palataan asiaan joskus, sanoin ja löin tälle pankkitädille luurin korvaan. Herranjestas, kaikista vuoden päivistä tämän naisen piti mennä soittamaan minulle juuri sinä päivänä! Mietin nyt, että pitäisikö mun laittaa joku sähköposti tuonne Nordeaan ja pyytää anteeksi, kauhea ämmä avautuu virkailija-paralle ja vielä maanantaina... 

Keskimmäinen lapsemme, toukokuussa 2 vuotta täyttävä poikamme, on täysterroristi. Siis erittäin rakastettava, huumorintajuinen, sosiaalinen nuori mies, mutta jokapaikassa koko ajan. Siis jokapaikassa tarkoittaen tietenkin niitä paikkoja, jossa ei tarvitsisi olla ollenkaan... Ennen leikkausta nostin vaan täystuhomme pois pahanteosta ja tarvittaessa pidin kiinni temppuilun ajan, mutta kun nyt on tämä kantokielto... Kaikkien uhma-ikäisten unelma, äidin kantokielto! Tuntuu niin avuttomalta koko ajan turvautua mieheen "hei tuu nostaa poika alas täältä tms" miljoona kertaa päivässä. Ei mun sanalliset käskytykset tehoa mitenkään tuohon lapseen, korkeintaan niin, että taapero saattaa itse toistaa sanaa EI samalla kun rämplää sitä cd-soitinta. Voi, että tota pojua kun äidin kantokielto loppuu..nyt kun on jo puolessatoista viikossa selvästi oppinut, että äidin EI´stä ei juurikaan seuraa mitään.

Huomenna suunnitelmana olisi mennä poikien kanssa leikkipuiston perhekerhoon. Perhekerhoissa olimme varsinkin keskimmäisen kanssa lähes poikkeuksetta viikottain ennen the taudin tuloa elämäämme. Toivottavasti multa ei mene pupu pöksyyn viime hetkellä. Olisi jo aikakin minun lähteä oikeasti ihmisten ilmoille, ei varmaan tee pahaa meille kellekään.